keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Vuosi sitten

Tasan vuosi sitten tapasin Jonathanin ensimmäistä kertaa kasvotusten, kun hän tuli Suomeen. Jännitystä oli siis kovasti ilmassa, lisäksi Islannin tulivuori alkoi sopivasti ryppyilemään ja meinasi pilata suunnitelmat täydellisesti. Muistan vieläkin kuinka kaunis näky olikaan taivaalla edeltävänä perjantaina kävellessäni töihin; lentokoneen jättämä valkoinen viiva sinisellä taivaalla. Se antoi toivoa, että ehkä Jonathan sittenkin pääsee tulemaan ja niinhän ne lennot sitten palasivat normaaliksi seuraavalla viikolla.

Ihan "ensitapaaminen" sattui kuitenkin netissä. Törmäsimme sattumalta facebookissa vähän vajaa kaksi vuotta sitten. Aluksi juttelimme niitä näitä silloin tällöin, muun muassa Suomesta ja Venezuelasta ja matkailusta. Kumpikaan ei varmasti tässä vaiheessa arvannut, eikä edes kuvitellut, että koskaan edes tapaisimme, saati sitten että rakastuisimme ja aloittaisimme yhteisen elämän tulevaisuudessa. Tulimme kuitenkin hyvin juttuun ja alusta asti minä erityisesti pidin Jonathanin huumorintajusta. Pikkuhiljaa aloimme jutella enemmän mesessä ja skypessä ja joskus läpällä kuvittelimme millaista olisi nähdä toisemme ihan oikeasti. No kuukausia kului ja yhtenä päivänä Jonathan kysyi mitä olisin mieltä jos hän tulisi vierailemaan Suomeen. Minähän tietenkin melkein kiljuin riemusta ja niinpä Jonathan varasi itselleen lennot ja vajaan neljän kuukauden odottelun jälkeen pääsimme näkemään toisemme ensimmäistä kertaa.

Siitä saakka kun Jonathan varasi lennot, aloin laskemaan päiviä ja voi pojat että niitä riitti. Viikko ennen hänen saapumistaan sain stressata ihan viimesen päälle tuon tulivuoriepisodin takia. No sitten koitti SE päivä ja menin Jonathania Helsinkiin vastaan. Halusin olla heti paikalla kun hän saapuu Suomeen, enkä odotella hermona monta tuntia Oulussa, tietäen että toinen on jo Suomessa. Kuusi pitkääkin pitempää tuntia odottelin lentokentällä miljoona perhosta vatsassa, miettien esimerkiksi tunnistanko hänet, heti kun hän tulee ulos jne. Vihdoin näin taululta Jonathanin koneen laskeutuneen ja hetken päästä jo näinkin hänet ja sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. En oikein osannut peitellä jännitystäni ja Jonathan huomasikin sen heti, no kai sitäkin vähän edes jännitti ;). Pari tuntia odottelimme lennon lähtemistä Ouluun ja kotimatkalla jännitys jo laukesikin ja perille päästyämme kotiini, tuntui kuin olisimme tunteneet aina. 

Jonathan tapasi perhettäni ja ystäviäni, söimme äitini tekemää poronkäristystä ja kävimme mökkeilemässä isäni ja hänen vaimonsa mökillä. Tietenkin Jonathan pääsi myös saunomaan ensimmäistä kertaa elämässään. Kerrostaloasuntoni pikku sauna ei vain tainnut olla ensikokemukseksi se miellyttävin ja ehdin jo luulla, että tästä miehestä ei saunojaa saada, kunnes pääsimme mökille puusaunaan. Seuraavana iltana Jonathan yllätyksekseni kysyikin, että lämmitettäiskö sauna tänäänkin, halusi jopa itse hoitaa lämmityksenkin. Vappu sattui myös olemaan Jonathanin vierailun aikana ja sitä vietimme serkkuni vappubileissä ja käytiin myös kaupungillakin. Hänestä oli hassua kuinka yhtäkkiä kaupunki oli täynnä ihmisiä, kun muuten on niin rauhallista ja hiljaista. Jonathan taisikin juuri pitää eniten siitä, kuinka hiljaista Suomessa onkaan (täällä ollessa eron tosiaan huomaa). Ihmisistä hän piti myös, Jonathan on asunut Lontoossa ja Australiassa aikaisemmin, sekä matkustanut ympäri Eurooppaa, joten minusta oli hieman yllätys, kun hän kehui kuinka ystävällisiä ja lämpimiä suomalaiset hänen mielestään ovat. Siis me ujot, hiljaiset ja ehkä vähän jäykähköt suomalaiset?!

Vajaa kaksi viikkoa minkä Jonathan luonani vietti, kului todella mukavasti ja liian nopeaa. Tulimme hyvin juttuun ja kaikki asiat välillämme sujui mahtavasti. Lähdön hetki oli haikea, varsinkaan kun emme tienneet tarkkaan millon näkisimme seuraavan kerran, vaikka sovimmekin, että minä menisin vuorostani häntä tapaamaan Venezuelaan, mahdollisimman pian tietenkin. Aika pian Jonathanin lähdön jälkeen varasin lennot Venezuelaan elo-syyskuulle kolmeksi viikoksi ja taas alkoi päivien laskeminen. Tosin tälläkin kertaa tuli mutkia matkaan ja matka oli vaarassa peruuntua kesäkuussa, kun sairastuin aivolaskimotukokseen. Useiden lääkärissä käyntien jälkeen vihdoin päästyäni OYS:n tutkimuksiin, muistan kun osastolle päästyäni aivoverenvuotoepäilyn takia itkin kuinka nyt en pääsekään reissuun. No onneksi toipuminen oli jo elokuussa sen verran hyvällä mallilla, että sain neurologilta luvan lähteä matkaan ja verenohennuslääkitykseen liittyvät verikokeetkin sain järjestettyä tänne Venezuelaan matkani ajaksi.

Kolme viikkoa meni taas aivan mahtavasti ja olihan se ihana tunne nähdä taas toinen melkein neljän kuukauden jälkeen. Vuorostani minä pääsin tutustumaan Jonathanin perheeseen ja ystäviin. Kävimme myös rantalomailemassa Isla de Margaritalla. Ihastuin tähän paikkaan heti, on lämmintä ja aurinkoista, sekä Jonathanin perhe oli myös todella mahtava. Tällä reissulla oli myös tarkoitus tehdä päätöksiä tulevaisuuden suhteen ja tulimme siihen tulokseen, että minä muuttaisin tänne toistaiseksi asumaan, kunhan olen saanut terveen paperit ja muutenkin hoidettua Suomessa asiat kuntoon. Toisaalta joistakin voi tuntua, että kaikki tapahtui niin nopeaa jne, mutta toisaalta tällainen kaukosuhdeharrastus ei ole kovin halpaa puuhaa pitemmän päälle ja vaatii aika paljon kaikenlaisia järjestelyjä ja toisaalta on se välissä aika raastavaa olla toisesta erossa koko ajan. Siispä alkoi taas se tuttu päivien laskeminen ja puolen vuoden päästä keräsin kimpsuni ja kampsuni ja aloitin matkani Venezuelaan. Tämän puolen vuoden aikana pidimme tiiviisti yhteyttä, taisipa olla vain kaksi päivää välissä jolloin emme jutelleet. Mesessä nettikamerat olivat kovalla käytöllä, vaikkakin toisaalta joskus se oli just vaikeampaa, kuin pelkkä kirjoittelu, nähdä toinen, mutta ei silti pysty koskemaan tai haistamaan toisen tuoksua. Latasimme myös molemmat puhelimiimme mainion Nimbuzzin, jonka ansiosta pystyimme soittelemaan, tekstittelemään ja chättäilemään ilmaiseksi.

Tällä reissulla nyt ollaan, enkä hetkeäkään ole katunut tuloani tänne. Moneen uusiin ja erilaisiin asioihin on pitänyt sopeutua uudessa elinympäristössä ja uusia haasteita tulee varmasti lisää, paljon on vielä opittavaa. Kaikki on todellakin sen arvoista ja mikä parasta, kaikki se ikävöinti toisen luo on nyt taakse jäänyttä elämää.

"There is always some madness in love. But there is also always some reason in madness." Friedrich Nietzche

27.4.2010

2 kommenttia:

  1. Aina yhtä mielenkiintoista lukea muiden tarinoita siitä miten on tavattu. Yleensä niille on kaikille yhteistä jossain vaiheessa tallata hermostuneena lentokentän tuloaulaa. :D Teillä on varsinainen vaikeuksien kautta voittoon -tarina, upeaa että kaikki järjestyi sun sairastumisesta huolimatta!

    VastaaPoista
  2. Minusta myös on kauhean kiva lukea muiden mielenkiintoisia tarinoita tapaamisista ja yhteiselosta. Teidän elämä vaikuttaa oikein kivalta siellä naapurimantereella, olenkin jo lukenut läpi kaikki postauksesi ja mielenkiinnolla aina odotan lisää :). Sinulla näyttäisi olevan paljon kokemusta nuista jännittävistä hetkistä lentokentillä, sekä niistä niin haikeista hyvästeistä, eikö ole ihanaa kun ne ajat ovat ohi :D. Kyllä meinasi välissä epätoivo iskeä, varsinkin tuon sairastumisen takia, mutta nyt voi olla onnellinen, siitä että on taas terveenä ja että saa olla rakkaansa kanssa.

    VastaaPoista